ja notebookin lopussa kyyneleet vierii poskilla

Jopa mun omat sukulaiset sanoo että musta ei koskaan tule mitään. "Kun sä et vaan opi ikinä" Ja mä lähden itkien pois. Mä haluaisin vaan että joku välittäis. Että joku sanois mulle että mä riitän, että mä tuun selviimään. Mä olen itsekin sitä mieltä että ei musta kuitenkaan koskaan tule mitään. Sä haukut mua huoraksi, jakorasiaksi. Ja mä itken sitä kuinka oksettava mä olen. Iltaisin kun mä meen kotiin niin mä vaan katson itseäni peilistä ja voisin oksentaa. Mä haluan vaan lopettaa syömisen. Että mä en enää lihois yhtään enempää. Että mä edes joskus kelpaan jollekin. Että mä en joka kerta peiliinkatsoessa purskahda itkuun. Mä haluaisin joskus onnistua, mutta mä en saa itseäni edes kouluun. Mä nukun päivät ja valvon yöt. Mä välillä unohdan syödä mutta mä olen siitä ylpeä. Vaikken sanokaan sitä kellekään. Kyllä mä vielä joskus painan neljäkymmentäkaksi kiloa. Olis ainakin kevyempi kantaa hautaan. Kun mä ajan autoa niin mä mietin että milloin uskallan kääntää rattia sen yhden ratkaisevan kerran. Mutta kun mä en pysty siihen. Joku pitää mua täällä. Enkä edes tiedä mikä se on mikä mua pidättelee. Mä lasken pillereitä. Ja haluan ottaa ne kaikki.