mut kaikki on niin pimeää

sä huudat mulle joka päivä.

syyllistät mua asioista,

joita en ole koskaan tehnyt.

välillä mä mietin, että

oletko sä pettänyt mua?

kun sä mua siitä koko ajan epäilet.

sä et ymmärrä että mua sattuu.

joka päivä vaan enemmän ja enemmän.

jos sä sanot että mä oon 

burn outin partaalla.

niin mäpä kerron sulle,

että se johtuu susta.

sä saat mut raapimaan käsiä,

viiltämään. olemaan syömättä.

sun takias mä teen noita kaikkia,

koska mä haluaisin vain riittää sulle.

ehkä se blondi siellä sun vieressä

on vaan kaikin tavoin mua parempi.

pelkkä lelu olin sulle vain

sä sait eilen mahdollisuuden,

mutta sä tuhlasit sen.

mä en tiedä kauanko mä enää jaksan

sitä että sä veit multa elämästä kaiken.

mä vihaan sua eniten,

mutta mä myös rakastan sua

enemmän kuin mitään.

nyt poltan koko ajan,

eikä tee mieli syödä.

tekee mieli vaan itkeä,

mennä piiloon.

enkä haluais koskaan enää palata.

vaikka melkein suistunut oon

sä huudat mulle että tää on ohi,

ja mä yritän pidättää kyyneleitä.

sä huudat mulle, väität

etten mä rakasta sua enää.

vaikka oikeasti mä vaan haluan,

että sä tuut halaamaan ja sanot:

"kaikki on hyvin"

illalla mä mietin,

rakastatko sä mua enää

kun sä aina uhkaat jättää mut.

mutta mä tiedän, että jos

sä joskus lähdet,

niin sä löydät kyllä jonkun.

mutta kuka huolisi ruman,

mielenterveysongelmaisen 

ylipainoisen tytön,

joka ei pysty käymään koulua.

enhän mä edes osaa meikata,

eikä mitkään farkut mahdu jalkaan.

mä vain toivon,

että sä pysyt siinä

vaikka mä olen liian väsynyt tähän.

olin hullu sen huomasin

hetkittäin tulee mieleen,

jos toimisin jälleen samoin,

kun pari vuotta sitten.

pahaan oloon muutama pilleri,

olipahan ainakin hetken hauskaa.

seuraavana päivänä muutamat

punaiset juovat kädessä.

ja silloin tunsin olevani elossa.

sitten mä vaan luovutin.

kaksikymmentä tuhatta

milligrammaa pillereitä naamaan.

ja muutama rööki.

ehkä puoli askia.

piipaa-autot ja teho-osasto.

silloin mä tajusin,

että ei helvetti.

tää elämä tais sittenki olla 

ihan positiivinen juttu.

mutta silti,

joskus tuntuu,

että se entinen oli parempi.

sittenkin.

ehkä mä olen hullu,

mutta mä toivon että nää jää vaan ajatuksiks.

sä et vittu ansaitse mua

joskus mä toivon ettei olisi enää meitä.

olisi vain sinä ja minä, erikseen.

aluksi mä luulin että mä haluaisin 

viettää loppuelämäni sun kanssa.

sä halasit takaapäin, suutelit niskaa.

sä huomioit mua, soitit hyvät yöt.

nyt on enää mustasukkaisuus.

se sairaalloinen mustasukkaisuus,

joka repii meitä molempia.

"vitun huora sä petit mua taas"

vaikka mä istun nuotiolla iltapalalla.

"painu vittuun mun elämästä"

ja viiden minuutin päästä sä halaat.

"anteeksi"

kun sä et tiedä, että kuinka rikki mä oon.

ja tuntuu että aina kun mä itken, niin

sä luulet että mä petän sua.

tiedätkö sä kun ne

anteeksipyynnöt 

ei oikeasti enää auta.

haluan vain elämäni takaisin.

valvoa pitkälle aamuyöhön,

puhua vanhoille ystäville.

lähteä juhlimaan jos pyydetään,

ilman pelkoa että sä suutut.

haluan pukeutua niin kuin haluan,

ilman että sä suutut siitäkin.

jos et muuhun pysty,

niin anna mun edes hengittää.

silti mä rakastan sua,

enkä pysty päästämään irti.