Mä haluaisin oikeasti
olla jollekin se ykkönen.
Ei aina se, joka on varasijalla.
Koska musta tuntuu vaan,
että mä en kelpaa.
Etten mä riitä tälläisenä.
Että mussa on jotain vikaa.
Sä oot mulle kuitenkin nyt,
ja aina se ensimmäinen.
Sua mä ajattelen kun mä herään,
ja kun mä käyn illalla nukkumaan.
Sun kainaloon mä haluisin käpertyä,
silloin kun on oikeesti paha olla.
Sulle mä haluaisin soittaa,
kun mä taas kolaroin mun auton johonkin.
Voitais yhdessä nauraa,
että miten mä taas onnistuin.
Sulle mä haluaisin tehdä aamupalaa,
ja sanoa "huomenta rakas"
Kuiskata joka ilta sun korvaan,
"minä rakastan sinua"
Käydä sun kanssa rannalla,
käydä terassilla, saunomassa.
Ajella yömyöhään,
kiertää uusia paikkoja.
Nähdä ystäviä.
Haluaisin olla sun kanssa,
olla ylpeä että mulla on jotain
noin täydellistä.
Että sä oisit vaan mun.
Sä lupaat että se tapahtuu,
että joku päivä sä oot mun.
Saan nukahtaa sun kainaloon,
saan tehdä sulle aamupalaa.
Sä et vaan sano, että milloin.
Kauanko mun pitää vielä odottaa?
Odotanko mä sua turhaan rakas?
Mikset sä tuu mun viereen nukkumaan,
pitämään mua kainalossa,
nyt kun on paha olla?
Mä oon oottanu yli vuoden,
ja ootan vielä vaikka toisen.
Vaikka toisaalta en jaksais,
kun en mä tiedä mitä tapahtuu.
Musta tuntuu silti, että
sä oot kaiken tän arvoinen.
Haluun vaan tietää,
että valehteletko sä mulle?
Oonko mä sulle aina vaan se
autonkuljettaja, joka on niin helppo
kierittää pikkusormen ympärille.
Ja taas mä viillän,
yli vuoden jälkeen.
Muttakun se helpottaa.
Ei oikeastaan,
mutta hetkeksi.
Mua sattuu,
olisitpa sä täällä
pitämässä kädestä.
Sanomassa mulle,
ettei oo hätää.