joskus mä toivon ettei olisi enää meitä.
olisi vain sinä ja minä, erikseen.
aluksi mä luulin että mä haluaisin
viettää loppuelämäni sun kanssa.
sä halasit takaapäin, suutelit niskaa.
sä huomioit mua, soitit hyvät yöt.
nyt on enää mustasukkaisuus.
se sairaalloinen mustasukkaisuus,
joka repii meitä molempia.
"vitun huora sä petit mua taas"
vaikka mä istun nuotiolla iltapalalla.
"painu vittuun mun elämästä"
ja viiden minuutin päästä sä halaat.
"anteeksi"
kun sä et tiedä, että kuinka rikki mä oon.
ja tuntuu että aina kun mä itken, niin
sä luulet että mä petän sua.
tiedätkö sä kun ne
anteeksipyynnöt
ei oikeasti enää auta.
haluan vain elämäni takaisin.
valvoa pitkälle aamuyöhön,
puhua vanhoille ystäville.
lähteä juhlimaan jos pyydetään,
ilman pelkoa että sä suutut.
haluan pukeutua niin kuin haluan,
ilman että sä suutut siitäkin.
jos et muuhun pysty,
niin anna mun edes hengittää.
silti mä rakastan sua,
enkä pysty päästämään irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti